Rainbow, appelsiinileivoskeksi

Pitäisiköhänlähteälenkille? VoisijuostaKajaaniin. Jatakaisin! Taivoisinalkaaremonttihommiin. Oranssitseinät! Mahtavaidea! Oikeastaanvoisinpyöriäympyrääolohuoneessa. 

Soookeeriiaaaa! 

Ihan liikaa sokeria. 

Lisää sokeria? 

Kyllä kiiTOS! 

Josko sitä yhden keksin vielä. 

Tai kaksi.

Ja vähän kahvia kyytipojaksi.

Appelsiinitonihantyhmiä. Niistämeneekädettahmaiseksi.

Hei,vettäsataa! Nytpitäämennäpihalletekemäänalastikuperkeikkoja! Kaikkinaapuritmukaan! 

MäoonSuurenTiipiinPäällikkö! Ololololollololololololloooo!!!

Oksettaa.

Eldorado, pitsapohjat

Tämä on välipalapostaus.

"Välipalalla tarkoitetaan ruoka-annosta tai annostelmaa, jonka kulutus suoritetaan pääasiallisten annosten (kuten aamiaisen, päivällisen tai illallisen) välillä. Välipala on oletetusti kyseisiä pääannoksia pienempi ateria."

Lähde: Wikipedia.org

Kuluneen sanonnan mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

"Välipalalla on suuri merkitys päivittäisessä ruokarytmityksessä. Saat siitä tarvitsemaasi lisäenergiaa. Usein välipala syödään lounaan ja päivällisen välissä."

Lähde: Ruokatieto.fi

Kahden kuvan pitäisi siis vastata yli kahta tuhatta sanaa.

"Liian pitkät ateriavälit johtavat usein turhaan naposteluun."

Lähde: hyvavalipala.fi

Olihan siinä. Välipala. 

"Kunnon välipala auttaa jaksamaan."

Lähde: Kotiliesi


Ensi kerralla pääruokaa.

Ribeira, mustekalaa maustekastikkeessa

Tämänkertaisen tarjoiluehdotuksen maistelu ei alkanut mitenkään herkullisissa merkeissä, sillä suoritin testin välittömästi kalakastikkeen tarjoiluehdotusta kokeiltuani. Ajattelin, että pääsen helpommalla kun suoritan epämiellyttävät kokeilut kerralla alta pois. Olin siis juuri saanut yskittyä lavuaarin pohjalle enimmät kalalimat, kun olikin jo aika siirtyä lonkeroiden pariin. Enkä nyt luonnollisestikaan viittaa niihin lonkeroihin, joiden kunniaksi Pyhäjärvellä vielä ainakin pari vuotta takaperin järjestettiin ihan festivaalejakin.

Koskaan aikaisemmin en ole mustekalaa maistanut, eikä maistaminen nytkään erityisesti houkuttanut. Etenkin kun huomioidaan keittiössä jo valmiiksi leijaillut mätien anjovisten vieno tuoksu, yhdistettynä ällöttävimmän näköiseen tarjoiluehdotuskuvaan mitä olen tähän mennessä kohdannut:

Näin jo mielessäni miten paketista paljastuu kiemurtelevia imukuppilonkeroita, jotka yrittävät takertua kurkkuuni kiinni ja lopulta ulostautuvat navan kautta limaisina alieneina. Pakkauksesta paljastui kuitenkin - hieman yllättäenkin - tyyppiä ripulikakkaa sattumilla oleva kastike. Käytin soosit mikrossa, missä viimeiset elossa olevat luikerot räjähtelivät hengiltä. Tai näin minä ainakin päättelin uunista kuuluneesta räiskeestä ja valituksesta, ja aika räjähtäneelle se kastike sitten näyttikin:

Kastike haisi tunkkaiselle, ikiaikaiselle maakellarille ja minun oli ihan pakko tarkistaa pakkauksen parasta ennen -merkintä. Vähän jäin epäilemään, että olikohan tämä parasta edes ennen, mutta pakkausmerkintöjen mukaan ihan syömäkelpoista tavaraa kuitenkin. 

Tuijotellessani edessäni olevaa soosia aloin miettimään, että olenkohan sittenkin syönyt mustekalaa joskus aikaisemmin. Silloin minulla välähti, että tätähän se armeijan lihakastike oli! Se oli juuri tällaista  epämääräisen näköistä, hajuista ja makuista sotkua, joka sisälsi sitkeitä ja mauttomia lihapaloja. Nyt selvisi, että "härkää punaviinikastikkeessa" taisikin tosiasiassa olla "mustekalaa maustekastikkeessa".

Kastikkeen ulkonäkö ei kuitenkaan vastannut ollenkaan tarjoiluehdotusta, joten lautanen vesihanan alle ja huuhtelu käyntiin. Operaation jälkeen lavuaarin pohja näytti kutakuinkin siltä, että takana olisi ollut Pyhäjärven lonkerofestivaaleilla vietetty pitkä ja raskas viikonloppu.

Mustekalapalojen väritykseen huuhtelu ei auttanut, eikä kaapissa sattunut olemaan valkaisuainettakaan, joten tähän oli tyytyminen:

Sitten oli jäljellä enää maistelu.

Vuosia sitten kuultu kuvaus mustekalan mausta osoittui paikkansapitäväksi: "kuin pureskelisi pyyhekumia, jossa on paha jälkimaku". Mieto maku, joka huipentuu outoon ja epämiellyttävään jälkituntumaan. Ei erityisen pahaa, mutta ei hyvääkään ja ajattelin jo että pari suupalaa saa riittää tätä sorttia. Mutta sitten katseeni osui dippikastikkeeseen. Siis siihen dippikastikkeeseen, jonka olin tehnyt kalakastikepullossa olevan ohjeen mukaisesti (reseptin voitte tarkistaa edellisestä kirjoituksesta). Ja kuten arvata saattaa seuraavaksi dippailinkin jo täyttä vauhtia mustekaloja dippikastikkeessa.

Lopputulos oli hämmentävän hyvä. Jopa niin hyvä, että lautasen tyhjennyttyä suunnittelin lähteväni uudelleen mustekalaostoksille. Jotenkin anjoviksen ja mustekalan pahat maut kumosivat toisensa ja jäljelle jäivät vain kalakastikkeen suolaisuus ja limetistä tuleva kirpeys. Mustekalan rakennekin tuntui muuttuvan mureammaksi. Kertakaikkisen erinomaista! Yllättävää, erikoista ja ehdottoman suositeltavaa kokeiltavaksi!

Mitä sitten vielä tuohon varsinaiseen tarjoiluehdotukseen tulee, niin ihan älytönhän se on. Veikkaan silti, että viimeistään ylihuomenna ilmoittautuu joku, jonka suurinta herkkua on natustella juuri näitä Ribeiran mustekalakuutioita sellaisenaan, ilman kastiketta.

Spice up!, Thai kalakastike

Vielä muutama päivä sitten kuvittelin kalakastikkeen olevan jotain ihan täysin muuta kuin maustepullossa myytävää litkua. Mutta kiitos eräälle lukijalleni, nyt tiedän kalakastikkeen olevan kaakkoisaasialaisen keittiön perusmauste, jota käytetään samaan tapaan kuin soijaa.

Kalakastike valmistetaan latomalla puupönttöön anjovista, suolaa ja vettä, minkä jälkeen koko sotku jätetään pilaant... siis happanemaan. Lopulta liemi otetaan talteen, pistetään pulloon ja viedään kaupan hyllylle. Suolaa liuos sisältää noin 30 %. Eli pakkohan tämmöistä herkkua oli heti kokeilla.

Kaupassa totesin pikaisesti Thai kalakastikepurkin tarjoiluehdotuksen sisältävän shottilasillisen kalakastiketta ja limeviipaleen. Kotona huomasin, että lasissa näyttää lilluvan lisäksi ripauksellinen valkosipulia ja hyppysellinen chiliä. Siis takaisin kauppaan.

Pakkauksessa annetaan oikein ohje dippikastikkeelle. Siihen tulee:

3 rkl vettä
2 rkl kalakastiketta
2 rkl limettimehua
1 chili
1 tl valkosipulia

Luonnollisesti valmistin ensimmäisen paukun ohjeen mukaisesti. Ja luonnollisesti havaitsin, että tarjoiluehdottelija oli vähän muokannut ohjetta oman maun mukkaan. Lopputuote ei nimittäin muistuttanut alkuunkaan pakkauksessa ollutta kuvaa:

Eihän siinä sitten muukaan auttanut kuin ryhtyä selvittelemään oikeaa resettiä. Systemaattinen selvitystyö tuotti tulosta ja sain aikaiseksi diipshitkastikkeen, joka vastasi suurin piirtein etiketin kuvaa:

Tähän reseptiin tuli:

2 rkl vettä
3 rkl kalakastiketta
1/10 chiliä
1/10 tl valkosipulia

Tässä vaiheessa koko keittiö löyhkäsikin jo mädille anjoviksille. Puhumattakaan minusta itsestäni. Havaitsin myös sen, että tuo haju tarttuu mahtavan tehokkaasti sormenpäihin eikä se lähde niistä millään pois. Ihanaa!

Pakkauksessa muuten suositeltiin, että kastikkeessa dippailtaisiin kevätkääryleitä. Tällaisesta yksinkertaisesta luonnontieteilijästä kuitenkin tuntuu, että paukkulasi ei välttämättä ole paras tapa tarjoilla dippikastiketta. Jotenkin tuntuisi, että dippaaminen olisi huomattavasti helpompaa, jos se dipattava edes osittain mahtuisi dipattavaksi siihen dippausastiaan. diipadaa.

Mutta toisaalta, eipä tuohon tarjoiluehdotukseen mitään dipattavaa kuulunutkaan. Edessäni oli siis viinaslasillinen "hapanta", että enpä minä sitten muutakaan keksinyt kuin kulauttaa niin sanotusti pohjanmaan kautta. Että bottoms up vaan teillekin!

No sehän oli selvästi virhe. Nimittäin samalla kun otin ensituntumaa suolaliuokseen, tajusin, että välttääkseni chilin palasten aiheuttaman hitaan ja kivuliaan tukehtumiskuoleman, täytyy minun suorittaa nieleskely erityistä varovaisuutta noudattaen. Siinä sitä sitten pyöriteltiin pistävän saueria suolalientä kielen päällä, yrittäen samalla jauhaa chiliä hienojakoisemmaksi. Kun sitten sain sopat nieleskeltyä, niin alkoikin tuttu ja turvallinen chilin polte levitä ympäri suuta. Pikaisesti yritin vielä imeskellä limeviipaletta, jotta saisin peitettyä edes enimmät anjoviksen aromit. Tämän jälkeen olikin jo aika syöksyä tiskialtaalle kakomaan ja syljeskelemään.

Ei ollut herkkua, ei.

Meira, amerikkalainen salaattikastike

Olen tähän saakka pitänyt blogin suhteen perusperiaatteena sitä, että tarjoiluehdotus on tarjoiluehdotus vain, jos pakkauksesta löytyy asianmukainen merkintä. Jos "tarjoiluehdotus" -merkintää ei ole, kyseessä on vain tuotetta jollain tasolla esittävä kuva. Käytäntö on ollut looginen ja selkeä. Tällä kertaa jouduin kuitenkin pohtimaan tätä käytäntöä uudelleen, ja siispä nyt ollaankin hieman harmaalla alueella sen suhteen, että onko kyseessä oikea tarjoiluehdotus vai ei. Käytännön kyseenalaistamisen aiheutti Meiran amerikkalainen salaattikastike. 

Kastikepullon etiketissä on kuva jonkinlaisesta sotkusalaatista, mutta "tarjoiluehdotus" -merkintä puuttuu. Etiketistä löytyy kuitenkin ohje, joka opastaa vesimeloni-kananugettisalaatin teossa ja tarkempi tarkastelu osoittaa, että etiketissä oleva kuva sattuukin sopivasti olemaan juurikin tuota vesimeloni-kananugettisoopaa. Että onko tämä nyt sitten tarjoiluehdotus vai ei?

Pitkällisten pohdintojen jälkeen tulin siihen tulokseen, että mikäs muukaan se voisi olla: Paketissa on kuva salaatista ja vieressä ohje, jossa kerrotaan kuinka se tehdään. Siis tarjoiluehdotus mikä tarjoiluehdotus. Kaiken lisäksi ohje ihan oikeasti sisältää pullossa myytävää salaattikastiketta! Wau!

Mutta siinä missä muiden Meiran valmistamien salaattikastikkeiden sisältämät reseptit ovat jotakuinkin järkeenkäypiä (muun muassa broilerisalaatti, ceasarsalaatti ja hedelmäsalaatti), niin amerikkalaisen salaattikastikkeen vesimeloni-kananugettisalaatti on varsinainen sekasikiö. Kauniisti sanottuna se on  tohtori Frankensteinin synnyttämä salaattien talidomidilapsi, jota kylvetetään viikottain Fukushima Daiichi II:ssa, kosmisen säteilyn toimiessa taustamusiikkina. Tai ehkä minä vähän liioittelin. Jätetään se taustamusiikki pois kuvauksesta. Kosminen säteily saa kuitenkin jäädä.

Ongelma ei niinkään ole se, että salaattiin olisi käytetty huonoja raaka-aineita, vaan se, että niitä ei tunnu yhdistävän oikein mikään. Vaikuttaakin lähinnä siltä, että jokin satunnaisgeneraattori olisi arponut reseptin salaateissa yleisesti käytettyjen aineksien pohjalta. Eli todennäköisyys sille, että ohjeen mukaisesti tehty salaatti olisi oikeasti hyvää, on suunnilleen samaa luokkaa kuin saada seitsemän oikein lotossa kahtena viikkona peräkkäin. 

Jos joku jostain järjettömästä syystä haluaa kuitenkin kokeilla tätä kotona, niin tarkka ohje löytyy alla olevasta kuvasta:

Jäävuorisalaatti ja hasselpähkinä ovat aikalailla peruskauraa salaatissa kuin salaatissa. Tässä vaiheessa kaikki hyvin.

Ananas, vesimeloni ja punasipuli - nuo raikkaan hedelmäsalaatin perusaineet. Eikun, heetkinen?

Kananugetti - tuo tohtori Frankensteinin einesteollisuudelle synnyttämä talid... ...No, se taisikin tulla jo selväksi... Eivät kai edes amerikkalaiset valmista kananugeteista SALAATTIA?! Eiväthän?

Kaiken kruunaa tuo ihana salaattikastike, joka etiketin mukaan soveltuu niin vihannes-, kala-, kuin äyriäissalaattienkin kastikkeeksi. Mikähän äyriäinen kananugetti mahtaa muuten olla? Entäs vesimeloni?

Salaattia sekoitellessani selvisi muuten myös se, että miksi etiketissä oleva kuva oli niin kovin epätarkka:

Pakkohan tuota sotkua oli kuitenkin maistaa ja varmaan vähän yksinkertaisemmatkin arvaavat jo tässä vaiheessa, että mitä mieltä minä sen mausta olin: Siis aivan ihanaa! Superb taste!

Tai sitten ei. Ehkä kaikkein ällöttävintä oli ananaksen ja salaattikastikkeen yhdistelmä. Ananaksen päälle tunkeva makeus ja salaattikastikkeen öljyinen etikkaisuus ei ole makuyhdistelmä, jonka haluaisin ihan heti kokea uudelleen. Lisäksi purkkiananaksen rakenne on jotain sellaista, mitä minä en voi sietää. Se tuntuu inhottavalle hampaissa ja kielellä. Eikä toisaalta vesimelonin ja salaattikastikkeen yhdistelmä ollut juurikaan edellä mainittua parempaa. Tai punasipulin, ananaksen ja vesimelonin yhdistelmä. Ja sitten oli vielä tietenkin kananugetit, luonnollisestikin halvinta laatua mitä rahalla saa. En tiedä mistä ne oli tehty, mutta kanasta ei ainakaan. Itseasiassa ne saattoivat aivan hyvin sisältää äyriäisiä. Tai ainakin mönkiäisiä. 

Ensi yötä odotellessa:

http://www.youtube.com/watch?v=VZZm2tbztsE

Rainbow, Sisilia pastakastike

Pari kuukautta sitten julistin, että chilikokeilut saavat toistaiseksi riittää, mutta siinä se pastakastikepurkki olla möllötti keskellä keittiön pöytää. Tiesin jo, että etiketin kuvassa on tomaatti, sipuli, valkosipulin kynsi, jotain yrttejä ja kaksi punaista chiliä, mutta yritin silti parhaani mukaan keskittyä voileivän syöntiin ja välttelin katsekontaktia tuohon pahaiseen kastikekippoon. Jos sitä kuitenkin ihan vähän vilkasis...

Pyörittelin purkkia kädessäni ja siinähän se seisoi kuvan oikealla puolella: "Tarjoiluehdotus/Serveringsförslag". "Me on hävitty tää peli", totesin itselleni.

Tarjoiluehdotus kuuluu selvästikin kategoriaan "tuotteen makua kuvaileva" eli sillä halutaan erityisen havainnollisesti osoittaa, että minkälaisia makuelämyksiä tuotteesta on tulossa. Tässä tapauksessa voisi siis päätellä, että kastike on tulista, sipulia on runsaasti ja tomaattia on mukana vain malliksi. Valmistusaineiden mukaan pastakastikkeessa on kuitenkin 70 % tomaattia, 2 % sipulia ja noin 1 % valkosipulia sekä chiliä. Siitähän se ajatus sitten lähti...

Kaivoin keittiövaa'an kaapista ja ryhdyin punnitsemaan: Tomaatti painaa reilun sata grammaa, samoin sipuli. Valkosipulin kynsi painaa viitisen grammaa ja chili parikymmentä grammaa. Kuvan perusteella yrttien osuus olisi niin pieni, että jätin ne laskelmien ulkopuolelle. Tarjoiluehdotuksen perusteella tehty kastike sisältäisi siis noin 45 % tomaattia, 45 % sipulia, 10 % chiliä ja 2 % valkosipulia. Millehän se oikein maistuisi?!

(SOK:lle muuten tiedoksi: Jotta tarjoiluehdotus vastaisi edes likimain tuotteen todellista olemusta, niin siinä pitäisi olla 35 tomaattia, 10 valkosipulin kynttä, 3 keskikokoista chiliä ja 1 sipuli.)

Ei siis muuta kuin pilkkomaan aineksia. Tuoreita yrttejä meillä ei ollut, joten korvasin ne yleisyrtillä ts. pitsamausteella. Sipulien kuullottamiseen käytin pikkutilkan öljyä ja lorautin kastikkeeseen myös vähän vettä. Muilta osin käytin vain tarjoiluehdotuksen aineksia oikeissa suhteissa.

Lopputulos näytti tältä:

Aimo Nivaska taisi sittenkin olla väärässä. Maku oli nimittäin niin positiivinen yllätys, että kiskoin koko lautasellisen sapuskaa ihan huomaamatta. Kypsennetyn chilin polte tuntui lähinnä miellyttävänä tulisuutena, sipulista tuli mukaan mukavaa makeutta ja tomaatista happamuutta. Lisäksi ruuasta tuli juuri sopivan al denteä. Kastikkeeksi tuota tuskin voi kutsua, mutta siinä määrin hyvää se oli, että sitä voisi ehkä syödä toiseenkin kertaan. 

Illan ja yön aikana ei ilmaantunut edes yllättäviä vatsaoireita, mutta seuraavan aamun tapahtumien perusteella voidaan tähän loppuun antaa vinkiksi fyysikoille, että aineen häviämättömyyden laki tai mikälie massan säilymislaki se nyt onkaan ei pidä paikkaansa. Sen mukaanhan materiaa ei synny eikä häviä, se vain muuttaa muotoaan. Aamuinen vessavisiitti osoitti kuitenkin kiistattomasti, että uutta materiaa syntyy - ja paljon! Muistakaa sitten kiittää minua Nobel-puheessanne...

Saarioinen, kerroskiisseli

Eräs lukijani lähetti minulle jokin aikaa sitten sähköpostia, jossa hän ehdotti, että kokeilisin Saariosten kerroskiisselin tarjoiluehdotusta blogissani. Hän kertoi miettineensä jo vuosia kuinka kyseinen tarjoiluehdotus saataisiin toteutettua kohtuullisen helposti (no, niin varmaan on miettinyt...). Tutkailtuani tarjoiluehdotusta sisäinen lego-insinöörini otti vallan. Pakkohan tähän on joku ratkaisu löytyä. Tällä kertaa testi ei siis keskity siihen mille joku tarjoiluehdotus maistuu, vaan nyt kokeillaan kuinka tarjoiluehdotus saadaan toteutettua.

Ensi silmäyksellä tarjoiluehdotuksessa ei vaikuta olevan mitään kummallista. Se sisältää vain kupillisen kerroskiisseliä. Vaniljakerros on alhaalla ja mehusoppa ylhäällä, aivan kuten myyntipakkauksessakin. Koristeeksi on vielä tällätty jonkin sortin nokkonen. Tarkempi katselmus kuitenkin paljastaa, että tarjoiluastiana toimii lasikulho ja tästä seuraakin ongelma: kuinka hitossa kumota kerroskiisseli myyntipakkauksesta lasikippoon siten, että soppakerrosten järjestys ei vaihdu, eivätkä kerrokset sekoitu prosessissa toisiinsa?!

Ongelmaan löytyi lopulta ratkaisu, mutta helppoa se ei ollut. Jouduin jopa tiedustelemaan asiaa Saarioisten kuluttajapalvelusta. Samalla kinusin heitä lähettämään laatikollisen kiisseleitä, tai edes jonkun äidin soppaa keittämään. Kumpaakaan eivät lähettäneet. Sen kylläkin myönsivät, että olivat huijanneet ja tehneet kiisselit suoraan lasiastiaan, peijoonit.

Ensimmäisenä lähdin hakemaan yksinkertaisimman tuntuista ratkaisua eli lähestyin asiaa pohjan kautta. Kiisselikuppi nurinpäin, pohja saksilla veks ja sitten vain kipataan sisältö lasiastiaan. Eihän se tietenkään onnistunut. Homma meni pieleen jo siinä vaiheessa, kun käänsin kipon kumolleen: paksu vaniljakiisseli plörähti suoraan ohuen mehukeiton läpi pohjalle, kerrokset sekaisin ja homma uusiksi.

Toinen yritys oli pilalla ennen kuin se ehti edes alkaa. Olin ohjeistanut rouvaa tuomaan kaupasta uuden kerroskiisselin testiä varten, ja vielä erikseen painotin, että kiisselin kerrokset tulee olla täysin erillään. Ilmeisesti rouva kuitenkin päätti tehdä kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja kahdensadan metrin matkalla kaupasta kotiin, harjoitella jonglöörausta kiisselipaketilla, tai ainakin paiskella sitä seinään muuten vaan, sillä niin sekavaa tavaraa sieltä kannen alta paljastui.

Kolmannella kerralla lähdin itse asialle, vain todetakseni, että edellä mainittu käsittely oli tehty joka ikiselle kiisselirasialle mitä kaupasta löytyi.

Vasta neljännellä kerralla tärppäsi. Sitä ennen ehdin saada unessa profeetallisen näyn ja tiesin tasan tarkkaan kuinka tarjoiluehdotus tulee toteuttaa. Unessa minua myös käskettiin jakamaan tietoni kaikelle kansalle.

Näillä ohjeilla sinäkin onnistut keittiössä:

Kaiva kaapista syvä lautanen, kulho tms., johon voit tilapäisesti lusikoida mehukiisselin rasiasta. Lisäksi tarvitset lusikan, sakset, paperia sekä tietenkin tarjoiluastian. Avaa kiisselirasia varovasti. Jos pieni määrä vaniljakiisseliä on sekoittunut mehukiisseliin (kuten kuvassa), niin se ei haittaa. Sen saa lusikalla pois.

Lusikoi mehukiisseli toiseen astiaan. Kiisselin vähentyessä kannattaa kallistaa rasiaa vähän, jotta lusikoiminen olisi helpompaa. Vaniljaosio on myös sen verran paksua, että sitä pystyy varovasti painamaan lusikan pohjalla, eikä se mene rikki. Kaikkea mehukiisseliä ei kuitenkaan millään saa poistettua tällä tavalla ja lopputuloksen tulisikin näyttää jotakuinkin tältä: 

Mehujämät saa poistettua ainoastaan kuorimalla vaniljakiissellin pinnan pois. Samalla kannattaa pyyhkiä paperilla rasian sisäreunoja, jotta mehuja saa poistettua sieltäkin. Tämän vaiheen jälkeen kiisseli näyttää (ylivalotusta lukuunottamatta) tältä:

Käytännössä kuorinnan jälkeenkin vaniljakerroksen pintaan jää vielä pieniä väriläiskiä. Vaniljakiisseli kannattaakin poistaa rasian pohjan kautta, jotta värivirheet eivät jäisi näkyviin tarjoiluastiassa. Seuraavaksi tarvitaan siis saksia. Leikkaa kiisselirasian reunukset pois ja siirrä rasia tarjoiluastian pohjalle. Sen jälkeen leikkaa rasian pohja varovasti halki ja vedä rasian puoliskot pois kiisselin alta. Muotoile kiisseli lusikalla suht tasaiseksi (kannattaa lisäksi painella kiisseli tiiviisti astian reunoja vasten, ettei mehu pääse valumaan alle):

Kaada mehukiisseli tarjoiluastiaan ja nakkaa hautessasi koristeeksi risuja ja männykäpyjä. Kumpiakaan ei nyt ollut saatavilla, joten koristelut jäi tekemättä:

Helppoa kuin heinänteko helteellä! Eli toisin sanoen, siinä ajassa minkä nysväätte kiisseliä kupista toiseen, niin teidän äiti ehtii tehdä teille ihan kotitekoiset sopat.

No, kaikki varmasti haluavat kuitenkin tietää, että mille tarjoiluehdotus sitten lopulta maistui?

Emminä tiiä. Minä oikein noista kiisseleistä välitä.