keskiviikko 31. elokuuta 2011

Pirkka, sitruunatee

Minun olisi pitänyt tajuta sillä hetkellä, kun kaupassa tartuin Pirkka sitruunateepakkaukseen, että tämän tarjoiluehdotuksen testaaminen on ihan yhtä hyvä idea kuin mennä aamuyöllä grillijonoon aukomaan päätään punaisimman niskan omistavalle natsille. Veren sijaan tosin kerjäsin nenästäni räkää.

Nyt pää onkin sitten jo muutaman päivän ollut täynnä räkää. Lisäksi lihaksia jomottaa, aivastuttaa, yskittää ja väsyttää. Viime yönä nousi vielä kuumekin, joten tämä päivä on mennyt sängyssä makoillessa.

Olen aivan varma, että syy sairastumiseen on tee. Minä en nimittäin normaalisti juo ollenkaan teetä, saati että ostaisin sitä kaupasta. En edes pidä teestä. Minä en myöskään normaalisti sairastu. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa milloin minulla olisi viimeksi ollut flunssa. Kuumeessa olen ollut edellisen kerran vuonna 2003. Kyseisestä kerrasta todettakoon, että se oli ikimuistoinen vatsatauti (nimimerkillä vuodevaatteet ja kahdet kalsarit pesuun yhden illan aikana).

Mutta jos sitten jostain kumman syystä satun sairastumaan, niin silloin juon teetä litratolkulla. Tee helpottaa mukavasti tukkoista oloa ja flunssaisena se alkaa jotenkin maistuakin ihan hyvälle.

Immuunijärjestelmäni joutui siis selvästikin syvään shokkitilaan, kun tartuin tuohon teepakkaukseen kaupassa. Ilmeisesti se kuvitteli, että minä en luota kylliksi sen tautien torjuntakykyyn ja että hankin teepakkauksen valmiiksi syyslentsua varten. Kostoksi se päätti tiputtaa puolustustasoa niin paljon, että pöpöt pääsevät takuulla iskemään täysillä ja onnistuikin siinä erinomaisesti.

(Sillä, että seisoin viime perjantaina kolme tuntia vesisateessa ilman sadevaatteita, kun seurasin torilla ilmakitarafinaalia, ei tietenkään ole mitään tekemistä sairastumisen kanssa. Eikä sillä, että osastomme henkilökunnasta noin 80 prosenttia on parhaillaan kipeänä. Teestä tämä johtuu.)

Nyt kun olen täysin aiheellisesti siirtänyt vastuun sairastumisestani Keskolle, niin on aika mennä itse asiaan.

Tarjoiluehdotukseen kuuluu pari kupillista teetä, sitruunaviipaleilla varustettuna. Toistaiseksi kuulostaa siis aika lupaavalle, mutta sitten ajetaan ryminällä metsään. Teekuppien lisäksi tarjoiluehdotukseen kuuluu nimittäin halkaistu sitruuna. Itse olisin ehkä laittanut tarjoiluehdotukseen jotain keksejä tai vaikka voileipiä, mutta tässä on sitruuna ja tällä mennään.


Ylhäällä mainitusta syystä taloudestamme ei luonnollisesti löydy teekuppia, joten kahvikuppi sai kelvata. Sen vuoksi sitruunalle tuli hieman ahdas olo:


Teen oma sitruuna-aromi oli aika mieto ja sitruunaviipale toikin mukavasti lisämakua ja kirpeyttä. Eli tältä osin tarjoiluehdotus oli oikeastaan erinomainen. Tätä voisin kokeilla uudestaankin, vaikka en tosiaan mikään teen ystävä ole (tarjoiluehdotusta testatessa olin siis vielä terve).  Tietenkin on vähän hölmöä maustaa sitruunateetä tuoreella sitruunalla, mutta kokeilkaa ihmeessä vaikka jollain muulla teellä.

Sitruunan puoliskot olivatkin sitten haastellisempi tehtävä. Sitruunassa pitäisi olla noin kuusi prosenttia sitruunahappoa, joka siis aiheuttaa sitruunan happamuuden (sitruunahappo tunnetaan myös koodilla E330). Luulen kylläkin että juuri tässä yksilössä sitruunahappoa oli kuutisenkymmentä prosenttia. Teoriaani tuki myös havainto, että pari tuntia myöhemmin poskeeni oli ilmestynyt reikä ja hampaan tyngät alkoivat putoilla suustani. Vai tapahtuiko se sittenkin siinä unessa, jonka näin yöllä? Samassa unessa muuten keksin nerokkaan yksinkertaisen keinon, jonka avulla nettisivustoilla voi rikastua todella helposti. Valitettavasti en vain muista sitä enää, ilmeisesti kyseessä ei kuitenkaan ollut tarjoiluehdotus-aiheisen blogin pitäminen.

Sitruunan syöminen oli oikeastaan aika hämmentävä kokemus. Jokainen happamansuolainen lusikallinen väänsi naaman hirvittävään irvistykseen, mutta toisaalta ei oikein malttanut lopettaa keskenkään: Josko se seuraava lusikallinen maistuisi jo vähän paremmalta. Vähän kuin oikein kirpeät hedelmäkarkit, jotka liuottavat kielestä kaikki makunystyt mukanaan ja kuitenkin niitä on pakko syödä. Tai apteekkarin salmiakki, aivan kamalan pahaa, mutta kuitenkin ostan sitä aina jos jostain löydän. Eli siis tämä osio tarjoiluehdotuksesta oli kamalan pahaa, mutta joku kieroutunut himo sitruunaan silti jäi.

Lähikauppakin olisi vielä auki. Sieltä saa sitruunoita. Lienee aika mitata kuume.


maanantai 15. elokuuta 2011

Lunden, sian- ja naudanlihaa

"Minkähän takia herra on laittanu pussillisen perunoita PAKASTIMEEN?!"
Hyvä kysymys. Ei aavistustakaan, mutta umpijäässä ne potut kyllä olivat. Edellisilta oli mennyt aikamoisessa hernerokkasumussa, eikä muistikuvia juurikaan ollut. Kaiketi jossain vaiheessa se perunapussi tuli sitten tungettua sinne pakastimeen.
Blogia seuranneet tietävät, että minä en syö punaista lihaa. En ole syönyt kahdeksaan vuoteen, enkä ole aikeissa syödä. Tämänkertainen tarjoiluehdotus kuitenkin käsittelee säilykelihaa eli nötköttiä (tai siis tässä tapauksessa svin- och nötköttiä). Tarjoiluehdotuksen toteuttaminen vain osoittautui yllättävän raskaaksi.
Nötkött on nimenomaan retkiruokaa. Vaikea kuvitella miksi kukaan tahtoisi vetää sitä kotonaan, mutta retkimuonana se menettelee. Lihapurkki kulkee kätevästi mukana, sisältää runsaasti energiaa, eikä säilyvyyden kanssa ole ongelmia. 
Viimeiset nötkött-kokemukseni ovatkin peräisin armeijan metsäleireiltä, reilun kymmenen vuoden takaa. Sen jälkeen ei olekaan ollut tarvetta maistella tuota herkkua. Niillä leireillä nimittäin kalakeittokin tehtiin nötkötistä.
Nötkötin tarjoiluehdotus täytyy siis kokeilla retkeillessä ja pitkä pyörälenkki tarjosi siihen erinomaisen tilaisuuden. Ja koska minä en todellakaan syö sika-nautaa, niin hommasin tätä tapausta varten sijaistestaajan. Sijaistestaaja sai tosin kuulla asiasta vasta puolivälissä matkaa, eikä vastaanotto ollut mitenkään erityisen innostunut. Intoa ei myöskään lisännyt, kun paljastin aterian olevan ”tavallaan liharuokaa”. Uhkailu, kiristäminen ja katteettomat lupaukset tehosivat kuitenkin lopulta ja taukopaikalla pääsin tarjoamaan tuon erikoislounaan.
Lundenin nötkötin tarjoiluehdotus pitää sisällään kolme nötköttpihviä ja kolme raakaa, kokonaista punasipulia. Sen lisäksi tarjoiluehdotukseen kuuluu jotain salaatin tapaista ja ilmeisesti (keltaista) paprikaa.

En oikein saanut selvää mitä tuo salaatti on. Kaupasta ei löytynyt mitään, mikä olisi täysin vastannut tuota. Lopulta päädyin suolaheinään, ulkonäkönsä puolesta se oli tarpeeksi lähellä. Lisäksi se vielä maistuukin hyvälle. Myös tuo paprika oli vähän tulkinnanvarainen, mutta en keksinyt mitä muutakaan se olisi voinut olla. Tarjoiluehdotuksen mukaan nötkött on viipaloitu siisteiksi, pyöreiksi pihveiksi, jotka on selvästikin paistettu. Luonnollisestikaan keittovehkeitä ei sattunut reissuun mukaan, joten lopputulos näytti tältä:


Löysin kaupasta vain jättikokoisia punasipuleita. Ajattelin, että yksi iso vastaa kolmea pientä.
Ojensin lautasen kaverilleni. Hän nuuhkaisi ruokaa ja meinasi yökätä. Ensimmäinen suupala oli selvästi tuskallinen nieltävä, mutta oikean systeemin löydyttyä ateriointi näytti helpottavan: Jokaiseen suupalaan nötköttiä oli liitettävä joko sipulia tai paprikaa. Kyseiset rehut nimittäin peittävät nötkötin maun miltei kokonaan. Hankalan alun jälkeen reilusti yli puolet ateriasta tulikin syötyä.
Oikeastaan tämä ei edes ollut kovin älytön tarjoiluehdotus. Tokihan nuo raa'at, kokonaiset punasipulit olivat vähän pöljä juttu, mutta onhan tuota oudompiakin asioita tullut eteen. Itseasiassa halusinkin vain tilaisuuden syöttää jotain tosi pahaa kaverilleni (no sori!). Loppumatkan se valittelikin nötköttin ja sipulin makuisia röyhtäyksiä ja tuskasteli suuhun jäänyttä rasvakalvoa.
Ei tämä tarjoiluehdotus silti minullekaan mitenkään helppo ollut. Tänä kesänä ei ole pahemmin tullut harrastettua pyöräilyä ja tämä oli vasta ensimmäinen pitkä lenkki. Reittimme kulki Oulusta Iin kautta Yli-Iihin, sieltä Kiiminkiin ja takaisin Ouluun. Matkaa tuli kaikkiaan 114, 04 kilometriä ja aikaa kului riittävästi. Varsinkin matka Kiimingistä Ouluun oli täyttää tuskaa. Kotiin palattuani makasin olohuoneen lattialla ja tuijotin kattolamppua, vailla minkäänlaista aivotoimintaa. Koko loppupäivä meni jossain hämärän rajamailla. Ja aamulla heräsin sitten siihen, kun rouva kantoi jäisen perunasäkin eteeni.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Aino, mustikkapiirakkajäätelö

Aino-jäätelöiden tarjoiluehdotuksia on ehdottanut jo niin moni lukija, että lienee aika kokeilla yhtä sellaista. Oikeastaan olisin voinut valita joka Ainoan jäätelöpakkauksen, mutta tämä tuntui tähän hetkeen sopivimmalta. Näillä tarjoiluehdotuksillahan ei ole mitään tekemistä oikeiden tarjoiluehdotusten kanssa, vaan joku vatipää on jälleen varmuuden vuoksi nakannut merkinnät pakkausten kylkeen. Aino-jäätelöiden tarjoiluehdotuksiin kuuluukin mm. suklaata ja maitoa (maitosuklaajäätelö), kanelitankoja ja omenia (uuniomenajäätelö)  sekä lakritsia ja vaniljankukka (lakritsijäätelö). Itse jäätelöitä tarjoiluehdotuksista on tietenkin aivan turha hakea.

Kokeilussa olevan mustikkapiirakkajäätelön tarjoiluehdotukseen kuuluu palanen mustikkapiirakkaa, muutama tuore mustikka ja mukana möllöttää myös pari mustikan lehteä.

Mustikkapiirakkajäätelöstä sen verran, että mustikkapiirakan makuinen jäätelö kuulostaa enemmän kieroutuneen kemistin laboratoriokikkailulle kuin oikeasti järkevälle tuotteelle. Mustikkapiirakka vs. mustikkapiirakkajäätelö on vähän kuin luomu vs. silikoni: Toinen on aito, toinen ei. Mutta makunsa kullakin.


Rouva vastasi leipomishommista, siksi piirakka ei muistuta ehdotettua piirakkaa alkuunkaan. Mustikkapiirakkaa se kuitenkin on ja sillä hyvä.


Tuoreet mustikat poimin kerrostalomme takapuolella olevasta pienestä metsiköstä (piirakkaan menneet tulivat pakastimesta). No, saattaa ne olla juolukoitakin. Tai variksen marjoja. Puolukoita ne eivät kuitenkaan melko varmasti ole. Marja kuin marja, meillä ei olla turhan tarkkoja.

Kyseinen metsikkö muuten toimii opiskelijoiden, koirien, juoppojen ja kaikkien muidenkin vajakkien kuseskelupaikkana. Eli hyvin lannoitettuja nuo hedelmät ainakin ovat, reviirimerkinnät voi miltei haistaa.

Typeryydestään huolimatta tämä menee väkisinkin miellyttävien tarjoiluehdotusten osastolle. Piirakassa oli tosin liikaa sokeria ja pohja jäi kuivak... ...Eikun, siis rouvahan lukeekin tätä blogia... Mustikkapiirakka oli siis erinomaisen hyvää (no, oli se ihan oikeastikin)! Hyviähän nuo marjatkin toki olivat, lehdet sen sijaan olivat kitkeriä ja sitkeitä (se johtuu varmaan siitä ureasta).  Hämärän peittoon kyllä jäi miksi mustikkapiirakan kanssa pitäisi tarjota vielä tuoreitakin mustikoita, tai sitten niitä lehtiä.

Jäätelö, tai vaikka vaniljakastike olisi tietenkin tehnyt tästä tarjoiluehdotuksesta vielä maukkaampaa (ja noiden mustikan lehtien skippaaminen). Jäätelöksi olisin tosin valinnut jotain muuta kuin tuota mustikkapiirakkasimulaatiota.

Kaikesta huolimatta, tämä oli kuitenkin tähän mennessä testatuista tarjoiluehdotuksista Ainoita, joita nauttii mielellään.